tai, kuten omalla Facebook-feedilläni lukee pariin otteeseen: "Kristus nousi kuolleista!" "Totisesti nousi!" (mistä tietää opiskelevansa teologiaa?)
Äsken tuli kysymys vastaan: Millaiset ovat omat aikuisten pääsiäisenviettotapasi?
Vastausta mietiskelin tässä punaviiniä lasissa pyöritellen, miettien, että eivät nämä tavat tässä ole oikeastaan muuttuneet aikuistumisen jälkeen. Lähinnä yritän olla saamassa paniikkikohtausta ja muistelen hiljaa itsekseni, että neljä vuotta sitten tähän aikaan itkin itseni uneen. Ainoa ero entiseen lienee se, että lasissa on itse maksettua viiniä. Punaista se oli ennenkin.
Ei, Kela, sinä et tätä pulloa ole maksanut, ei siulta saamista rahoista jää vuokran maksun jälkeen mitään.
Pääsiäinen. Juhla jota alunperin juhlittiin israelilaisten vapautusjuhlana, jonka sittemmin joku hemmo valitsi kuolinpäiväkseen, ja sitten siitä tuli toisenlaisen vapautuksen juhla, ennen kuin jenkkiläiset lisäs kuvaan suklaapupuja ja koko "western world" hämmentyi.
Itselleni tämä siis on lähinnä vapautusjuhlaa, tai ahdistumista. Kädet vapisee tätäkin kirjoittaessa, kun mieli palaa Italiaan ja siihen nuoreen tyttöön, joka ei tiennyt miten päin hänen pitäisi olla. Vasta vähän aikaa sitten hän oli lukittautuneena puisen oven taakse, MP3 nappeineen korvillaan, valvoen itkien yön läpi, odottaen kauhulla aamua. Sittemmin hän on herännyt neljän vuoden ajan painajaisista, käsi raapien seinää, varmistaen, että vasen käsi ei kohtaa tuttuja epätasaisuuksia seinässä, rauhoittuen vasta kun näkee katossa heikosti hohtavia tähtiä.
Pääsiäisenä tuo sama tyttö oli kuitenkin jossain muualla.
Muualla, mitä mie itse tänä päivänä sanoisin "turvassa".
Muualla, mihin mie itse yhdistän lainauksen: "To the me, who is not alone."
Pääsiäinen on ittelleni ollu neljän vuoden ajan hankalaa aikaa. Tänä vuonna se on menny lähinnä tenttikirjoja lukiessa, mut ajatukset on ollu kyllä ihan jossain muualla.
Mie en voi sanoa, että oisin viel täysin toipunu Italian jäljiltä, mutta mennään vuosi kerrallaan, kattellaan ensin tämä pääsiäinen, sitten seuraava. Jotain henkilökohtaisia kauhuja ihmisellä täytyy olla, eikös vaan?
Tää on miun kauhu.
Ja mie oon selvinny siitä jo neljä vuotta. Eiköhän tässä mennä vielä seuraavatkin!
