Palasin Suomeen kolme viikkoa sitten. Nyt olisi aika kirjoittaa paluusta.
Monelle muulle on Facebookin mukaan ollut vaikea palautua kotimaahansa. Minulle se kävi äkkiä, sillä heti Helsingissä jouduin opettelemaan käyttämään paikallisbusseja ja junia, sekä tietenkin opettelemaan suomalaista hiljaista kulttuuria, sillä sain luvan palata kotiin omine kyyteiteni. Ekaksi minä tajusin, kuinka hiljaisia me suomalaiset oikeasti olemme! Italiassahan asuin juna-aseman vieressä, mutta kun pääsin Helsingin rautatieasemalle, minut hämmensi se hiljaisuus. KUKAAN EI HUUTANU! Eikä kyllä rientänyt auttamaan neitoa hädässä, sillä matkalaukkuni meinasi hajota käsiin kun työnsin sitä eteenpäin kiroillen. Mutta oli mielenkiintoista kuunnella suomalaista puhetta, joka oli rauhallista, eikä särkenyt korvia. Jotenkin silloin junassa olo oli rauhallinen, kuin olisin ollut turvassa.
Kotona vähät asiat olivat muuttuneet, ja sekin helpotti laskeutumista omaan rauhaan. Ja nyt, kolme viikkoa kokemuksen jälkeen minusta alkaa tuntua, että olen oikeasti palautunut täydellisesti maahani.
Yksi tärkeimpiä opetuksiani matkaltani taisikin olla, että miten rakastan omaa maatani. Esimerkiksi viime viikon olin leirillä ja jäinkin siellä pitkiksi hetkiksi vain katsomaan Suomen täydellistä luontoa ja kaikkea sitä, mitä se päällemme heitti (esimerkiksi ukkosmyrskyjä ja pinkkejä auringonlaskuja. VOU!) Kaikki on täällä Suomessa toiminut, enkä ole joutunut stressin alaiseksi koko kolmessa viikossa. Elämä muuttui heti niin helpoksi ja yksinkertaiseksi! Huomaan nyt, kuinka paljon olen rohkaistunut vuoden aikana, olen tehnyt itselleni radikaaleja päätöksiä ja muuttanut täysin tapaa, millä katson itseäni.
Ja nyt, kun olen pelännyt vuoden muiden mielipiteitä, niin nyt minä en enää pelkää joka sanomistani/tekemistäni. Suomessa tietyt asiat otetaan niin paljon kevyemmin vastaan ja se helpottaa jokapäiväistä ihmisten kanssa olemista. Italialaisten piti olla helppoja, mutta heilläkin on tapansa, joista he eivät päästä irti. Aivan kuten jokaisessa muussakin maassa.
Luulen, että joulusta osaan jo kaivata Italiaan (tai... Ehkä joulun jälkeen?), mutta tähän mennessä en ole paljoa ajatellut kaipuuta tai palaamista. Edellisellä kerralla kun sinne matkustin minulta meni vuosi haluta palata. Eilen tajusin ajattelevani, että olisipas kiva käydä siellä Etelä-Italissa, mutta pohjoista en oikein halua ajatella vieläkään. Tietenkin koin monia ihania kokemuksia matkoillani, mutta eräät kuudennen kuukauden tapahtumat jättivät minuun kuitenkin syvemmän haavan kuin mitä päällepäin näkyi. Huokaisu...
Aina välillä mietin, oliko lähtö oikea ratkaisu. Mutta aina miettimisen jälkeen päädyn tulokseen, etten ole tehnyt ikänäni järkevämpää valintaa! Vuodessa ehtii nähdä niin paljon, ja nyt katsotaan seuraavan vuoden aikana oikeasti mitä olen oppinut ja pystynkö ansaitsemaan viiden ÄLLÄN paperit ylppäreistä sitten siitä seuraavana. Se on muuten pakko ansaita.
Nyt kuitenkin rupean tekemään itselleni kaappia. Kiitos, että olet seurannut tätä blogia. Jatkan tämän kirjoittamista joskus, jos tulee uusia seikkailuja! Mutta toistaiseksi, näkemiin.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Ultimo giorno
Yritä tässä nyt sitten kirjoittaa jotakin, hittolainen...
Kello on nyt 9:39, kaheltatoista myö mennään viimesen kerran La Speziaan ja siitä sitten lähetään junalla kohti Roomaa, jossa vietetään vielä yksi yö kaikkien muitten vaihtareitten kanssa ja huomenna se ois sitten lähtö takaisin. Kolmen jälkeen sunnuntaina olen takaisin Suomessa, siitä hyppään sitten junaan ja kuuden aikoihin olen ehkä sitten kotona.
Biisi: Lullaby for stormy night - ????
Kerrotaan hauska yksityiskohta, nää biisit mitä mie parhaillaan kuuntelen olen lisännyt suosikkeihini Youtubessa 9.9.2011 eli päivänä jolloin lähdin. Kuuntelen tässä vuotta takaperin <3
Ens kirjoituksessa mie käyn läpi enemmän tunnelmia ja kertaan miun vuotta, tässä mie päivittelen viimeiset päivät. Ja ens kirjoitus tulee muuten sitten Suomessa!
Hostsisareni sai tiistaina tehtyä äh... "ylioppilaskirjoituksensa" ja se tarkoitti että hänenkin lomansa alkoi viimein, ja koska hän oli opiskellut koko miun kesän niin hän yritti viimeisinä päivinä hengata miun kanssa.
Biisi: On my way - Phil Collins
Se taas tarkotit vähänniiku sitä, että myö keksiviikkona käväistiin rannalla polttamassa itsemme - hän poltti selkänsä ja jalkansa, minä samat asiat mutta pahemmin! - ja illasta meiät kutsuttiin pelaamaan jalkapalloa. Oltiin vähän parempia ku Italian joukkue Espanjaa vastaan ja peli päättyi 4-4 kun mie sain tasotettua 4-2:sta kahdella maalilla. Jalat on kyllä vieläkin siitä kipeinä ja vaikka miusta tuntu et mie vaan seisoskelin siellä kentällä niin italialaiset kuittas, et miten sie Sisko jaksat juosta noin paljon, ja et taidetaan siellä Suomessa sittenkin pelata jalkapalloa ku siekin olet noin hyvä. Ja minä sentään vihaan jalkapalloa...
Biisi: Long Way - 77 Bombay Street
Torstaina oli viimeinen työpäivä ja ihmisiä lappas kokoajan hyvästelemäs-... MISSÄ MIUN SAAMANI SUKLAAKEKSIT ON! (Öm, tuli just nyt mieleen, kanadalainen anto miulle suklaakeksejä mut missä ne nyt on... Niit oli vielä!) Niin siis lappas porukkaa hyvästelemässä. Tunteellinen kerta muutenkin, sillä sitten mentiin työporukalla syömään viereiseen pizzeriaan.
Biisi: To Zanarkand - Final Fantasy X
Okei, kuittaus, pizza oli hyvää eikä ne polttanukkaan niitä tällä kertaa kuten edellisellä kerralla kun kävin siellä syömässä kanadalaisten kanssa. Seura oli hyvää, plaaplaaplaa, mutta illan kohokohta oli sitten ne ekat kunnon hyvästit jotka pisti tajuamaan, että täähän alkaa loppua: Ku mie jouduin sanomaan hyvästi miun kanadalaiselle työkaverille, jonka kanssa ollaan hengattu seittemän kuukautta. Hän kuljetti minut autollaan tutusti kotiovelle asti ja sitten siinä kun hyvästejä sanottiin niin molemmathan siinä purskahti itkuun.
Biisi: Haunted - Taylor jokin...
Ei jatketa siitä aiheesta enempää, muuten itken taas vähän lisää. Eilen käytiin hostsisareni kanssa seikkailemassa yläilmoissa, eli suomeksi myö mentiin seikkailupuistoon, jossa piti taiteilla milloin minkäkin vaijerin turvin kahdenkymmenen metrin korkeudessa.
Siitä ei tullut mitään.
Eikun tulipas, minä olin loistava! Kuhan siitä säännöt tajusin, niin korkeanpaikan pelko unohtui hetkessä ja meni siinä joku kymmenen minuuttia yhden radan läpimenemisessä. Toisin kuin eräillä... Meiän eessä meni porukka, jotka oli suhteellisen hitaita, sillä ne alotti viistoista minuuttia aikasemmin ku myö ja silti mie seisoskelin lopulta kokoajan niitten takana odottelemassa, että ne menis etiäpäin! Ratoja oli: Vihreä - helppo, Sininen - hiukan vaikeampi, Punainen - Vaikea, Musta - "Olet alaikäinen, ei sinua voi päästää tähän!" Mie suoriuduin kaikista kunnialla - mustaan eivät päästäneet! - mutta samoin ei voi hostserkustani sanoa. Hän jumiutui kymmeneksi minuutiksi punaisessa erään liaanin kohdalle, eikä uskaltanut hypätä. Meitä oli lopulta viisi siinä häntä kannustamassa, minä ehdin jo itseasiassa kiertää ympyrän ja palata takaisin hänen luokseen. Lopulta hän rohkaistui ja sai hypättyä huiman kahden metrin matkan kymmenen metrin korkeudessa. Ja sen jälkeen meiltä meni vielä puoli tuntia päästä se rata läpi, joka kesti takaa tulevilta sen kymmenen minuuttia.
Ps, olen allerginen hidastelijoille.
Meh... Aattelin viel kirjoittaa eilisillastakin, mut ei siinä oo oikein kirjoitettavaa. Pakkasin, haettiin pizzat, syötiin ja lopulta myö tytöt kyllästyttiin ja mentiin nukkumaan. Nyt mie lopetan taas tän tyhjäpäiväisen kirjoittamisen ja pakkaan loppuun asti, kaksi tuntia jäljellä! Hyvää yötä, arrivederci, nähään Suomessa!
Kello on nyt 9:39, kaheltatoista myö mennään viimesen kerran La Speziaan ja siitä sitten lähetään junalla kohti Roomaa, jossa vietetään vielä yksi yö kaikkien muitten vaihtareitten kanssa ja huomenna se ois sitten lähtö takaisin. Kolmen jälkeen sunnuntaina olen takaisin Suomessa, siitä hyppään sitten junaan ja kuuden aikoihin olen ehkä sitten kotona.
Biisi: Lullaby for stormy night - ????
Kerrotaan hauska yksityiskohta, nää biisit mitä mie parhaillaan kuuntelen olen lisännyt suosikkeihini Youtubessa 9.9.2011 eli päivänä jolloin lähdin. Kuuntelen tässä vuotta takaperin <3
Ens kirjoituksessa mie käyn läpi enemmän tunnelmia ja kertaan miun vuotta, tässä mie päivittelen viimeiset päivät. Ja ens kirjoitus tulee muuten sitten Suomessa!
Hostsisareni sai tiistaina tehtyä äh... "ylioppilaskirjoituksensa" ja se tarkoitti että hänenkin lomansa alkoi viimein, ja koska hän oli opiskellut koko miun kesän niin hän yritti viimeisinä päivinä hengata miun kanssa.
Biisi: On my way - Phil Collins
Se taas tarkotit vähänniiku sitä, että myö keksiviikkona käväistiin rannalla polttamassa itsemme - hän poltti selkänsä ja jalkansa, minä samat asiat mutta pahemmin! - ja illasta meiät kutsuttiin pelaamaan jalkapalloa. Oltiin vähän parempia ku Italian joukkue Espanjaa vastaan ja peli päättyi 4-4 kun mie sain tasotettua 4-2:sta kahdella maalilla. Jalat on kyllä vieläkin siitä kipeinä ja vaikka miusta tuntu et mie vaan seisoskelin siellä kentällä niin italialaiset kuittas, et miten sie Sisko jaksat juosta noin paljon, ja et taidetaan siellä Suomessa sittenkin pelata jalkapalloa ku siekin olet noin hyvä. Ja minä sentään vihaan jalkapalloa...
Biisi: Long Way - 77 Bombay Street
Torstaina oli viimeinen työpäivä ja ihmisiä lappas kokoajan hyvästelemäs-... MISSÄ MIUN SAAMANI SUKLAAKEKSIT ON! (Öm, tuli just nyt mieleen, kanadalainen anto miulle suklaakeksejä mut missä ne nyt on... Niit oli vielä!) Niin siis lappas porukkaa hyvästelemässä. Tunteellinen kerta muutenkin, sillä sitten mentiin työporukalla syömään viereiseen pizzeriaan.
Biisi: To Zanarkand - Final Fantasy X
Okei, kuittaus, pizza oli hyvää eikä ne polttanukkaan niitä tällä kertaa kuten edellisellä kerralla kun kävin siellä syömässä kanadalaisten kanssa. Seura oli hyvää, plaaplaaplaa, mutta illan kohokohta oli sitten ne ekat kunnon hyvästit jotka pisti tajuamaan, että täähän alkaa loppua: Ku mie jouduin sanomaan hyvästi miun kanadalaiselle työkaverille, jonka kanssa ollaan hengattu seittemän kuukautta. Hän kuljetti minut autollaan tutusti kotiovelle asti ja sitten siinä kun hyvästejä sanottiin niin molemmathan siinä purskahti itkuun.
Biisi: Haunted - Taylor jokin...
Ei jatketa siitä aiheesta enempää, muuten itken taas vähän lisää. Eilen käytiin hostsisareni kanssa seikkailemassa yläilmoissa, eli suomeksi myö mentiin seikkailupuistoon, jossa piti taiteilla milloin minkäkin vaijerin turvin kahdenkymmenen metrin korkeudessa.
Siitä ei tullut mitään.
Eikun tulipas, minä olin loistava! Kuhan siitä säännöt tajusin, niin korkeanpaikan pelko unohtui hetkessä ja meni siinä joku kymmenen minuuttia yhden radan läpimenemisessä. Toisin kuin eräillä... Meiän eessä meni porukka, jotka oli suhteellisen hitaita, sillä ne alotti viistoista minuuttia aikasemmin ku myö ja silti mie seisoskelin lopulta kokoajan niitten takana odottelemassa, että ne menis etiäpäin! Ratoja oli: Vihreä - helppo, Sininen - hiukan vaikeampi, Punainen - Vaikea, Musta - "Olet alaikäinen, ei sinua voi päästää tähän!" Mie suoriuduin kaikista kunnialla - mustaan eivät päästäneet! - mutta samoin ei voi hostserkustani sanoa. Hän jumiutui kymmeneksi minuutiksi punaisessa erään liaanin kohdalle, eikä uskaltanut hypätä. Meitä oli lopulta viisi siinä häntä kannustamassa, minä ehdin jo itseasiassa kiertää ympyrän ja palata takaisin hänen luokseen. Lopulta hän rohkaistui ja sai hypättyä huiman kahden metrin matkan kymmenen metrin korkeudessa. Ja sen jälkeen meiltä meni vielä puoli tuntia päästä se rata läpi, joka kesti takaa tulevilta sen kymmenen minuuttia.
Ps, olen allerginen hidastelijoille.
Meh... Aattelin viel kirjoittaa eilisillastakin, mut ei siinä oo oikein kirjoitettavaa. Pakkasin, haettiin pizzat, syötiin ja lopulta myö tytöt kyllästyttiin ja mentiin nukkumaan. Nyt mie lopetan taas tän tyhjäpäiväisen kirjoittamisen ja pakkaan loppuun asti, kaksi tuntia jäljellä! Hyvää yötä, arrivederci, nähään Suomessa!
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Viva la spagna/Forza azzurri!
Kuka tietää mikä tärkeä päivä oli 1.7!? Se oli tärkeä päivä jollekin maalle, tiesitkös? Se tarkoitti sitä, että siellä syötiin hyvin, sen maan väreihin pukeuduttiin ja siellä laulettiin yhdessä jotain tärkeitä lauluja. Ja kaikki juhlivat Italiassa asti!
Mutta sitten tuli jalkapallo, Espanja perkele voitti ja Kanadan kansallispäivä meni sitten vähän siinä...
Eilen siis oli kyseinen päivä, joka meni miun osilta kolmen kansan juhliessa mitä lie: Ekaksikin miut kutsuttiin by kanadalaiset juhlimaan heidän kansallispäiväänsä, sitten jalkapallo ja aluksi kannatettiin Italiaa, mutta sitten hiljennyttiin Espanjalle.
Mie aloitan kertomisen Kanadapäivästä.
Myö siis mentiin kanalaisten kanssa armeijan/amerikan jollekin alueelle, joka oli suljettu aidoin ja sieltä löytyi sitten ihan toinen maailma keskeltä Italiaa; Yllättäen kylttien ja puhuttu kieli vaihtui englanniksi, sieltä löytyi elokuvateatteria ja uima-allasta ja kaikenlaista tälläistä pientä, ja italialaisista sai puhua pahaa niin paljon kuin halusi. Tämä alue siis kuului armeijalle, mutta se oli vähän kuin amerikkalaisten turvapaikkka keskellä hullua Italiaa, missä he saivat olla omia itsejään ja syödä pahaa ruokaansa.
Meidän päivä sisälsi uima-altaalla lojumista, pikkulasten kanssa leikkimistä, vaahteralipun heiluttamista ja syömistä. Paljon syömistä. Jokainen meistä oli suhteellisen kyllästynyt italialaiseen ruokaan, mikä on hyvää, mutta periaatteessa maistuu aika tylsältä sellaiselle, joka on joskus syönyt meksikolaista/intialaista/kiinalaista ruokaa - MAUSTEISTA RUOKAAAAAAAAAA! Hittoon basilika, pippuri olikin hiton kiva kaveri kun en ole sitä vuoteen nähnyt.
Ps: Niillä oli jotain sikatulisia sipsejä! Mie olin taivaassa.
Siinäpähän me sitten syötiin ja puhuttiin englantia. Olivat hullut tehneet seitsemää erilaista salaattia, ja pistivät barbequetkin pystyyn. Ensimmäisen lautasellisen jälkeen oli jo ähky, mutta jälkiruokaan päästessä mie en enää ees päässy ylös tuolilta. Hitot, olen syönyt koko vuoden paljon ja hyvin, mutta tällä kertaa kanadalaiset vei voiton: Heillä oli parempaa ruokaa.
Jälkiruuasta vielä sen verran, että meillä oli mansikka... Kermavaahto... Teeleipä... Kakkua! Eli teeleivät mansikoitten alle ja sitten kermavaahtoa päälle. Ois ollu hyvää jos ois jaksanu syyä. Parempi oli sitten ihan perus... Smosh? Smäsh? Smush? En tiedä, eli vaahtokarkki ja suklaakeksejä. Paahdettu vaahtokarkki suklaakeksien välissä, niin, että suklaa ja vaahtokarkki oli sulia ja sitten nomnomnomnomnom.
No joo, sitten se oli jossain välissä ohitse ja miut kuskattiin takaisin Sarzanaan noin puoli tuntia ennen peliä. Koko kaupunki oli jo siinä vaiheessa liikkeellä sinisissä paidoissaan ja Italian liput kourassa - ja minä, punaisessa paidassa. Katsoivat vähän pitkään, sillä puneinenhan oli Espanjan väri! Kipitin muuten äkkiä kotiin ja vedin pitkän pelipaitani päälle ollakseni turvassa. Hetken taisin seisoskella omassa huoneessa ja katsella minulle annettua italianlippua, samalla kun perheeni järjesti kolmelle telkkarille kotikatsomon, kun itse päätin mennä muiden italialaisten mukaan kaupungille juhlimaan! Lippu niskaan ja menoksi.
Ei kyllä mennyt ihan niin kuin oltiin toivotti, Espanjahan sen pelin vei. Oli meitä joku viitisen sataa aukiolla katsomassa ja tunnelma oli aika laimea toisen maalin jälkeen. Puolet porukasta lähti pois väliajalla ja kanadalaisten kanssa todettiin (niitä löytyi sieltäkin) että jääkiekko on vähemmän ennustettava peli.
Espanja vähän nöyryytti pieniä italialaisia. Parasta oli siinä vaiheessa kun Torres laitettiin kentälle: Italialaiset olivat ihan hiljaa. Mitään ei kuulunut. Minä ehdin vain ajatella: "Voi paska", mutta sitten piti keskittyä pitämään pokerinaamaa - minua pidettiin outona kun nauroin joka maalille... Ne oli niin selvistä paikoista, yhdessäkin italialaiset keskitty huutamaan tuomarille enemmänkin kuin puolustamaan. Siis kyllähän Italia yritti itekkin maaleja tehdä, niillä oli nättejä paikkoja, mut aina ku Espanjalla oli paikka ni nehän teki maalin. Ja sitten tuli Torres ja veti kauniin maalin ja italialaiset hautasivat päätään käsiinsä.
Lopulta ainoa joka lähti paikalta hymyillen olin minä: Minusta koko peli oli hassu. Espanja pyöritti väsyneitä italialaisia, jotka ei ees jaksanu juosta lopussa. Heillä oli energiaa, miun joukkue oli ihan poikki Super Mariota myöten.
Noh, peli oli selvä ekan maalin jälkeen ja miulla oli hauskaa seurailla sitä aukioltakäsin. Melkein opin tykkäämään jalkapallosta, mutta vain silloin kun nämä kaksi joukkuetta pelaa vastakkain.
Miks mie kuuntelen Nirvanaa...
Mutta sitten tuli jalkapallo, Espanja perkele voitti ja Kanadan kansallispäivä meni sitten vähän siinä...
Eilen siis oli kyseinen päivä, joka meni miun osilta kolmen kansan juhliessa mitä lie: Ekaksikin miut kutsuttiin by kanadalaiset juhlimaan heidän kansallispäiväänsä, sitten jalkapallo ja aluksi kannatettiin Italiaa, mutta sitten hiljennyttiin Espanjalle.
Mie aloitan kertomisen Kanadapäivästä.
Myö siis mentiin kanalaisten kanssa armeijan/amerikan jollekin alueelle, joka oli suljettu aidoin ja sieltä löytyi sitten ihan toinen maailma keskeltä Italiaa; Yllättäen kylttien ja puhuttu kieli vaihtui englanniksi, sieltä löytyi elokuvateatteria ja uima-allasta ja kaikenlaista tälläistä pientä, ja italialaisista sai puhua pahaa niin paljon kuin halusi. Tämä alue siis kuului armeijalle, mutta se oli vähän kuin amerikkalaisten turvapaikkka keskellä hullua Italiaa, missä he saivat olla omia itsejään ja syödä pahaa ruokaansa.
Meidän päivä sisälsi uima-altaalla lojumista, pikkulasten kanssa leikkimistä, vaahteralipun heiluttamista ja syömistä. Paljon syömistä. Jokainen meistä oli suhteellisen kyllästynyt italialaiseen ruokaan, mikä on hyvää, mutta periaatteessa maistuu aika tylsältä sellaiselle, joka on joskus syönyt meksikolaista/intialaista/kiinalaista ruokaa - MAUSTEISTA RUOKAAAAAAAAAA! Hittoon basilika, pippuri olikin hiton kiva kaveri kun en ole sitä vuoteen nähnyt.
Ps: Niillä oli jotain sikatulisia sipsejä! Mie olin taivaassa.
Siinäpähän me sitten syötiin ja puhuttiin englantia. Olivat hullut tehneet seitsemää erilaista salaattia, ja pistivät barbequetkin pystyyn. Ensimmäisen lautasellisen jälkeen oli jo ähky, mutta jälkiruokaan päästessä mie en enää ees päässy ylös tuolilta. Hitot, olen syönyt koko vuoden paljon ja hyvin, mutta tällä kertaa kanadalaiset vei voiton: Heillä oli parempaa ruokaa.
Jälkiruuasta vielä sen verran, että meillä oli mansikka... Kermavaahto... Teeleipä... Kakkua! Eli teeleivät mansikoitten alle ja sitten kermavaahtoa päälle. Ois ollu hyvää jos ois jaksanu syyä. Parempi oli sitten ihan perus... Smosh? Smäsh? Smush? En tiedä, eli vaahtokarkki ja suklaakeksejä. Paahdettu vaahtokarkki suklaakeksien välissä, niin, että suklaa ja vaahtokarkki oli sulia ja sitten nomnomnomnomnom.
No joo, sitten se oli jossain välissä ohitse ja miut kuskattiin takaisin Sarzanaan noin puoli tuntia ennen peliä. Koko kaupunki oli jo siinä vaiheessa liikkeellä sinisissä paidoissaan ja Italian liput kourassa - ja minä, punaisessa paidassa. Katsoivat vähän pitkään, sillä puneinenhan oli Espanjan väri! Kipitin muuten äkkiä kotiin ja vedin pitkän pelipaitani päälle ollakseni turvassa. Hetken taisin seisoskella omassa huoneessa ja katsella minulle annettua italianlippua, samalla kun perheeni järjesti kolmelle telkkarille kotikatsomon, kun itse päätin mennä muiden italialaisten mukaan kaupungille juhlimaan! Lippu niskaan ja menoksi.
Ei kyllä mennyt ihan niin kuin oltiin toivotti, Espanjahan sen pelin vei. Oli meitä joku viitisen sataa aukiolla katsomassa ja tunnelma oli aika laimea toisen maalin jälkeen. Puolet porukasta lähti pois väliajalla ja kanadalaisten kanssa todettiin (niitä löytyi sieltäkin) että jääkiekko on vähemmän ennustettava peli.
Espanja vähän nöyryytti pieniä italialaisia. Parasta oli siinä vaiheessa kun Torres laitettiin kentälle: Italialaiset olivat ihan hiljaa. Mitään ei kuulunut. Minä ehdin vain ajatella: "Voi paska", mutta sitten piti keskittyä pitämään pokerinaamaa - minua pidettiin outona kun nauroin joka maalille... Ne oli niin selvistä paikoista, yhdessäkin italialaiset keskitty huutamaan tuomarille enemmänkin kuin puolustamaan. Siis kyllähän Italia yritti itekkin maaleja tehdä, niillä oli nättejä paikkoja, mut aina ku Espanjalla oli paikka ni nehän teki maalin. Ja sitten tuli Torres ja veti kauniin maalin ja italialaiset hautasivat päätään käsiinsä.
Lopulta ainoa joka lähti paikalta hymyillen olin minä: Minusta koko peli oli hassu. Espanja pyöritti väsyneitä italialaisia, jotka ei ees jaksanu juosta lopussa. Heillä oli energiaa, miun joukkue oli ihan poikki Super Mariota myöten.
Noh, peli oli selvä ekan maalin jälkeen ja miulla oli hauskaa seurailla sitä aukioltakäsin. Melkein opin tykkäämään jalkapallosta, mutta vain silloin kun nämä kaksi joukkuetta pelaa vastakkain.
Miks mie kuuntelen Nirvanaa...
Harvinainen sairaus
Viisi päivää jäljellä siihen, että mennään Roomaan.
Suomesta lähtiessä miulle takertui mukaan sellainen harvinainen sairaus, kuin matkastressi. Se tarkoittaa sitä, että joka kerta kun valmistelen laukkua lähtövalmiiksi ja joku tulee vierelle kertomaan mitä pitää tehdä, miten pitää tehdä ja mitä ei saa tehdä, mie hermostun. Tauti ilmenee tiuskimisena, huutamisena ja muun maailman totaalisena ignooraamisena.
Hyvä syy jättää pakkaukset yömyöhään tai viimeiseen hetkeen, kukaan ei yritäkään neuvoa.
Toistaiseksi on ollut sen verran tylsää, että minä olen jo aloittanut tavaroitteni pakkaamisen. Riemukseni olin jo huomannut, että saan helposti kaikki tavarani mahtumaan ihan mihin vain, eikä tarvitse edes yrittää. Raivokseni toisaalta meille on annettu kahdenkymmenen kilon painorajat ja perheeni päätti, että tästä ei mennä yli koska et halua maksaa ylipainomaksua (*yrittää säilyttää mielenrauhansa toistaiseksi*). Asiaa helpottaisi, jos miulla ois lentoliput tai tietäisin, että millä lennolla tulen. Mutta eip, lentoliput ovat varmaan Roomassa odottamassa, enkä ole saanut edes selville lentoyhtiötä. Jos se on Finnair, selviän helpolla vaikka laukku painaisi 25k. Jos se ei ole, saatan olla kusessa.
Okei, koska italialaiset on päättänyt että pidetään suunnilleen se kahdenkymmenen kilon raja, miulle jäi ainoaksi mahdollisuudeksi laittaa jotain muutakin postissa kuin vaan kirjat. Laukku painoi testissä 23 kiloa, kohta testaan uusiksi, mutta olen jo laittanut sen kolme kiloa pois.
Biisi: Seven Nation Army - The White Stripes (ONNEA ESPANJA! <3)
Enyhoo, mitä yritän siis kirjoittaa, että olen jo menettänyt hermoni tämän pakkaamisen kanssa. Halusin jatkaa tänään tavaroitteni tutkimista, mutta jouduin odottamaan että hostäiti meni töihin, että saisin olla rauhassa eikä hän häseltäisi siinä vieressä. Italialaiset äidit: Talon päälliköitä ja pahimpia säheltäjiä ikinä.
Biisi: Animal I have become (aaah, jotain mikä rauhoittaa hermoja)
Nyt menen siis takaisin taistelemaan laukkuni kanssa. Siitä irtosi jo yksi kiinnitysjutuista ja enkös meinannut mennä paiskomaan sitä seinään. Katotaan nyt mitä saisin vielä tuonne pieneen laatikkoon niin, ettei se paina viittä kiloa enempää/hajoa käsiin... *Potkii seiniä*
Jos en saa pakattua tänään tarpeeksi hyvin sinä aikana kun hostäiti ei ole paikalla, mie luultavasti menen sekaisin. Miulla ei todellakaan riitä hermot pakkaukseen jos joku on siinä vierellä tai neuvoo.
Kunhan saan tämän tehtyä, niin tulen myöhemmin kirjoittamaan eilisestä, nyt kun vihdoin jotain tapahtui. Tiedätte kaikki mitä silloin tapahtui, jos tajuatte minä päivänä tätä kirjoitan ja miksi onnittelin Espanjaa: ESPANJA VOITTI EUROOPAN MESTARUUDEN! Italiaa vastaan : D Oi niitä pieniä surkeita italialaisia jotka ei tienny itkeäkö vai itkeäkö... Siitä siis hetken päästä, nyt ämpäri korville, jotain synkempää soimaan ja pakkaamaan.
Suomesta lähtiessä miulle takertui mukaan sellainen harvinainen sairaus, kuin matkastressi. Se tarkoittaa sitä, että joka kerta kun valmistelen laukkua lähtövalmiiksi ja joku tulee vierelle kertomaan mitä pitää tehdä, miten pitää tehdä ja mitä ei saa tehdä, mie hermostun. Tauti ilmenee tiuskimisena, huutamisena ja muun maailman totaalisena ignooraamisena.
Hyvä syy jättää pakkaukset yömyöhään tai viimeiseen hetkeen, kukaan ei yritäkään neuvoa.
Toistaiseksi on ollut sen verran tylsää, että minä olen jo aloittanut tavaroitteni pakkaamisen. Riemukseni olin jo huomannut, että saan helposti kaikki tavarani mahtumaan ihan mihin vain, eikä tarvitse edes yrittää. Raivokseni toisaalta meille on annettu kahdenkymmenen kilon painorajat ja perheeni päätti, että tästä ei mennä yli koska et halua maksaa ylipainomaksua (*yrittää säilyttää mielenrauhansa toistaiseksi*). Asiaa helpottaisi, jos miulla ois lentoliput tai tietäisin, että millä lennolla tulen. Mutta eip, lentoliput ovat varmaan Roomassa odottamassa, enkä ole saanut edes selville lentoyhtiötä. Jos se on Finnair, selviän helpolla vaikka laukku painaisi 25k. Jos se ei ole, saatan olla kusessa.
Okei, koska italialaiset on päättänyt että pidetään suunnilleen se kahdenkymmenen kilon raja, miulle jäi ainoaksi mahdollisuudeksi laittaa jotain muutakin postissa kuin vaan kirjat. Laukku painoi testissä 23 kiloa, kohta testaan uusiksi, mutta olen jo laittanut sen kolme kiloa pois.
Biisi: Seven Nation Army - The White Stripes (ONNEA ESPANJA! <3)
Enyhoo, mitä yritän siis kirjoittaa, että olen jo menettänyt hermoni tämän pakkaamisen kanssa. Halusin jatkaa tänään tavaroitteni tutkimista, mutta jouduin odottamaan että hostäiti meni töihin, että saisin olla rauhassa eikä hän häseltäisi siinä vieressä. Italialaiset äidit: Talon päälliköitä ja pahimpia säheltäjiä ikinä.
Biisi: Animal I have become (aaah, jotain mikä rauhoittaa hermoja)
Nyt menen siis takaisin taistelemaan laukkuni kanssa. Siitä irtosi jo yksi kiinnitysjutuista ja enkös meinannut mennä paiskomaan sitä seinään. Katotaan nyt mitä saisin vielä tuonne pieneen laatikkoon niin, ettei se paina viittä kiloa enempää/hajoa käsiin... *Potkii seiniä*
Jos en saa pakattua tänään tarpeeksi hyvin sinä aikana kun hostäiti ei ole paikalla, mie luultavasti menen sekaisin. Miulla ei todellakaan riitä hermot pakkaukseen jos joku on siinä vierellä tai neuvoo.
Kunhan saan tämän tehtyä, niin tulen myöhemmin kirjoittamaan eilisestä, nyt kun vihdoin jotain tapahtui. Tiedätte kaikki mitä silloin tapahtui, jos tajuatte minä päivänä tätä kirjoitan ja miksi onnittelin Espanjaa: ESPANJA VOITTI EUROOPAN MESTARUUDEN! Italiaa vastaan : D Oi niitä pieniä surkeita italialaisia jotka ei tienny itkeäkö vai itkeäkö... Siitä siis hetken päästä, nyt ämpäri korville, jotain synkempää soimaan ja pakkaamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)