Palasin Suomeen kolme viikkoa sitten. Nyt olisi aika kirjoittaa paluusta.
Monelle muulle on Facebookin mukaan ollut vaikea palautua kotimaahansa. Minulle se kävi äkkiä, sillä heti Helsingissä jouduin opettelemaan käyttämään paikallisbusseja ja junia, sekä tietenkin opettelemaan suomalaista hiljaista kulttuuria, sillä sain luvan palata kotiin omine kyyteiteni. Ekaksi minä tajusin, kuinka hiljaisia me suomalaiset oikeasti olemme! Italiassahan asuin juna-aseman vieressä, mutta kun pääsin Helsingin rautatieasemalle, minut hämmensi se hiljaisuus. KUKAAN EI HUUTANU! Eikä kyllä rientänyt auttamaan neitoa hädässä, sillä matkalaukkuni meinasi hajota käsiin kun työnsin sitä eteenpäin kiroillen. Mutta oli mielenkiintoista kuunnella suomalaista puhetta, joka oli rauhallista, eikä särkenyt korvia. Jotenkin silloin junassa olo oli rauhallinen, kuin olisin ollut turvassa.
Kotona vähät asiat olivat muuttuneet, ja sekin helpotti laskeutumista omaan rauhaan. Ja nyt, kolme viikkoa kokemuksen jälkeen minusta alkaa tuntua, että olen oikeasti palautunut täydellisesti maahani.
Yksi tärkeimpiä opetuksiani matkaltani taisikin olla, että miten rakastan omaa maatani. Esimerkiksi viime viikon olin leirillä ja jäinkin siellä pitkiksi hetkiksi vain katsomaan Suomen täydellistä luontoa ja kaikkea sitä, mitä se päällemme heitti (esimerkiksi ukkosmyrskyjä ja pinkkejä auringonlaskuja. VOU!) Kaikki on täällä Suomessa toiminut, enkä ole joutunut stressin alaiseksi koko kolmessa viikossa. Elämä muuttui heti niin helpoksi ja yksinkertaiseksi! Huomaan nyt, kuinka paljon olen rohkaistunut vuoden aikana, olen tehnyt itselleni radikaaleja päätöksiä ja muuttanut täysin tapaa, millä katson itseäni.
Ja nyt, kun olen pelännyt vuoden muiden mielipiteitä, niin nyt minä en enää pelkää joka sanomistani/tekemistäni. Suomessa tietyt asiat otetaan niin paljon kevyemmin vastaan ja se helpottaa jokapäiväistä ihmisten kanssa olemista. Italialaisten piti olla helppoja, mutta heilläkin on tapansa, joista he eivät päästä irti. Aivan kuten jokaisessa muussakin maassa.
Luulen, että joulusta osaan jo kaivata Italiaan (tai... Ehkä joulun jälkeen?), mutta tähän mennessä en ole paljoa ajatellut kaipuuta tai palaamista. Edellisellä kerralla kun sinne matkustin minulta meni vuosi haluta palata. Eilen tajusin ajattelevani, että olisipas kiva käydä siellä Etelä-Italissa, mutta pohjoista en oikein halua ajatella vieläkään. Tietenkin koin monia ihania kokemuksia matkoillani, mutta eräät kuudennen kuukauden tapahtumat jättivät minuun kuitenkin syvemmän haavan kuin mitä päällepäin näkyi. Huokaisu...
Aina välillä mietin, oliko lähtö oikea ratkaisu. Mutta aina miettimisen jälkeen päädyn tulokseen, etten ole tehnyt ikänäni järkevämpää valintaa! Vuodessa ehtii nähdä niin paljon, ja nyt katsotaan seuraavan vuoden aikana oikeasti mitä olen oppinut ja pystynkö ansaitsemaan viiden ÄLLÄN paperit ylppäreistä sitten siitä seuraavana. Se on muuten pakko ansaita.
Nyt kuitenkin rupean tekemään itselleni kaappia. Kiitos, että olet seurannut tätä blogia. Jatkan tämän kirjoittamista joskus, jos tulee uusia seikkailuja! Mutta toistaiseksi, näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti